12.3.2010




Olin ollut sairaslomalla jo hetken supisteluiden vuoksi. Raskausviikkoja oli 29+3 Edellisenä iltana huomasin kuitenkin vuotavani verta. Hätäännyin. Näinkö tässä taas käy. Soitin Kätilöopistolle. Pyysivät seuraamaan tilannetta. (niinkuin aina) Seuraavana aamuna tuli vanhaa verta, vuoto kuitenkin lakkasi saman tien.
Lepäsin koko päivän ja nukuin kello yhteen saakka. Nousin ja menin suihkuun. Puin päälle ja sitten se alkoi. Kova kuukautiskipu iski. Verta ei tullut. Tämä oli supistus. Kun se oli kestänyt jo viisi minuuttia tilasin taksin, jonka jälkeen soitin kättärille sekä miehelleni. Supistus ei mennyt ohi koko matkan aikana. Tärisin. Ajattelin että joudun vuodelepoon raskauden loppuajaksi.
Saavuin paikalle ja minua seisotettiin odottamassa. Kyynelet valuivat pelosta. Kun hoitaja löysi paperini hän vei minut huoneeseen lepäämään ja laittoi käyrään. Hän kysyi että supistaako? Kyllä, vastasin, mutta ei nämä varmaan mitään synnytys supistuksia vielä ole. Hoitaja tarjosi kipulääkettä, mutta kieltäydyin. Käyrälle ei piirtynyt minkäänlaisia supistuksia, aavistin silti pahinta. Kun vihdoin pääsin lääkärin luo en enää kyennyt pidättämään itkua. Kerroin että outo jomotus ei lähde pois ollenkaan ja sitä on nyt kestänyt kohta tunnin. Reisiä vetää ja polttelee ja alavatsaa ja selkää särkee. Lääkäri oli kiireisen oloinen. Menin tutkimuspöydälle. Jalat tärisivät. Lääkäri katsoi.
-Kalvorakko, älä liiku, ÄLÄ YHTÄÄN LIIKU, lapsi syntyy nyt, pitää mennä Naistenklinikalle, se on niin pieni! Pahoitteleva ilme kasvoillaan hän tarrasi puhelimeen ja juoksi soittamaan ambulanssia ja hälyttämään hoitajat paikalle.
Yht´äkkiä sain piikin ja toisenkin. Vaatteeni riisuttiin ja puettiin kaapuun. Minut laitettiin makaamaan pää alaspäin sairaalasänkyyn. Kuin taika iskusta olinkin tärkeä ja sanaani uskottiin, uskottiin että minulla on supistus eikä mikään `se kuuluu asiaan` jomotus. 
Ambuanssi matka kesti ikuisuuden, meinasin oksentaa.
Oli kulunut puolitoistatuntia siitä kun kotoa lähdin. Olin Naistenklinikalla ja lääkäri tutki. Olet täysin auki, mutta lapsi on väärässä asennossa. Yritetään pitkittää mahdollisimman kauan että kortisoni ehtii vaikuttamaan lapsen keuhkoihin, lääkäri sanoi ja lähti.
Kalvorakko ei ollut puhjennut. Sanoivat etten saa nyt yhtään pinnistellä tai ponnistella, että välillä luonto tarttuu peliin ja lopettaa supistukset. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka sain estolääkettäkin. Lääkäri kävi taas, toinen lääkäri tällä kertaa mukanaan. He sopivat että ellei yöllä lähde syntymään niin aamulla synnytys alateitse mikäli vauva kääntyy ja muuten sektio. 
-Ai että koko yön nyt yritän olla ponnistamatta vaikka kokoajan ponnistuttaa...no saiskos vaikka epiduraalin sitten? Ja sainhan minä. Se vei ponnistuksen mukanaan, enää jäi jäljelle pelko ja suru.
Seuraavana aamuna tuli iso joukko ihmisiä huoneeseen pikkuinen monitori mukanaan. Yksi tutki alapään, toinen tutki puolivälin ja kolmas tenttasi yläpäältä asioita. Vauva oli yön aikana kääntynyt pää alaspäin, mutta hänellä oli kädet pään päällä. Synnytys päätettiin kuitenki käynnistää puhkaisemalla kalvorakko kello kymmenen ja yrittää synnytystä normaalia reittiä, koska aiempia synnytyksiä oli jo kaksi.
Tapahtuma oli nöyryyttävin kokemus ikinä. Paikalla toista kymmentä ihmistä. Kaikki tervehtivät ja esittelevät itsensä. Minä makaan sängyssä pää alaspäin ja jalat ylös sidottuina. Itken ja tärisen. Jalat eivät lopeta tärinää ja tärinä leviää koko kehoon. Pitääkö mun muka ponnistaa jalat koti kattoa ja  pää alaspäin? Tää on luonnotonta! (se siitä synnytysjakkarasta ja vesialtaasta) Lääkäri puhkaisee kalvorakon ja kuulen kuinka lapsivesi lorisee lattialle. Napanuora luiskahtaa esiin. Lääkäri yrittää pidellä lasta sisälläni ja samalla kaksi hoitajaa runnovat mahaani yrittäen kääntää vauvaa. Nyt on tehtävä kiireellinen sektio. Minulle annetaan lisää epiduraalia. Anestasia lääkäri möhlii ja letkut on jumissa. Lääkärit ja hoitajat tiuskivat toisilleen. Tajuan kyllä vähemmästäkin että nyt on tosi kyseessä.  Minua käännellään ja letkut saadaan vetämään. Epiduraali ei ala kuitenkaan vaikuttamaan tarpeeksi nopeasti ja vauvan sydänäänet lähtevät jyrkkään laskuun. Nukutus! Hätäsektio! Nyt lasket kymmeneen.....

.....herätys.....herätys.....Avaan silmäni ja tajuan jälleen missä olen. Miten vauva? Kuoliko se? Onko Vauva elossa? Kyselen ja kukaan ei vastaa, sanovat vain että isä kertoo sitten kun tulee. Erään omahoitajani ilme on kuoleman vakava. Alan itkeä ja luulen vauvamme kuolleen.
Heräämössä saan kuulla että vauva on elvytetty ja viety teholle. Mieheni on hänen luonaan. 
En tunne jalkojani. Kurkkaan peiton alle ja samalla huomaan niitit vatsallani. Navasta alaspäin pystysuora viilto. 
Kun mieheni tulee, on hänellä mukanaan kuva pienestä pojastamme. 1320g. Ihana poika. Ihan veljensä näköinen. En ehdi kauan ihastelemaan kun minut siirretään synnyttäneiden osastolle, huoneeseen jossa ei ole vauvoja. Tunto palaa nopeasti jalkoihin ja vartaloon. Miten kävely voi olla näin hankalaa, mietin, ja yritän saada itseni pyörätuolin kyytiin. Tahdon nähdä pikkuisen vauvamme. Yritän kaikin voimin istua pyörätuolin kyydissä, kunnes huimaa ja oksennan. Alan itkeä. Huomenna teen kaikkeni ja näemme varmasti, sen lupaan.





   

51 comments:

  1. Voi että...todella koskettava tarina! Tippa linssissä täällä. Onneksi kaikki päättyi hyvin!! <3

    ReplyDelete
  2. Itkuhan siitä tuli lopuksi liikutuksesta. Onneksi kaikki päättyi hyvin. <3

    ReplyDelete
  3. Sometimes pictures says it all...
    I have the same scarf on my stomach.
    Have a nice sunday!

    ReplyDelete
  4. Voi WeekdayCarnival. Mitä tähän voisi sanoa? Itkettää vaan. Olet rohkea kun kerroit; uskon sen myös auttavan sinua. Minuakin. Ehkä luit minun tarinaani trauma-blogista. En voi sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta olen kokenut jotain vastaavaa. Kuitenkaan en tiedä, kukaan ei tiedä. Kiitos kuitenkin kun jaoit tarinasi. Ehkä trauman myös sinulle.

    t. 27-vuotias, jolla on kaksi 'ei -normaalia raskautta' takana.

    ReplyDelete
  5. Anonymous9/12/2010

    En ole aiemmin kommentoinut, mutta nyt oli pakko.

    Itken - mikä koettelemus sinulla onkaan ollut. Luulin, että minun ensimmäinen synnytykseni oli vaikea, muttei se ollut mitään tuohon verrattuna.

    Muisto tuosta päivästä tekee varmasti kipeää vielä pitkään, mutta rakkaus sen päivän tulokseen auttaa siihenkin.

    Kiitos kun jaot kokemuksesi,

    Anna

    ReplyDelete
  6. Voi taivas, mutta hän siis elää!! Oi miten luin tätä käsi suun edessä jännittyneenä. Ihanaa, että uskallat jo rakastaa. Voimia tuon työstäminen varmasti onkin vienyt. Voimia ja valoa koko perheelle. Kirjoitinpa mitä hyvänsä, tuntuu, että vääriä sanoja. Kiitos koskettavasta kirjoituksesta.

    ReplyDelete
  7. Huh, en tiedä mitä sanoisin. Onneksi loppu on onnellinen!
    Muistan kun kerroit blogissasi, että olet raskaana. Ajattelin, että onpa kiva..kun itsekin olin. Ja sitten maaliskuussa kun kurkkasin uutta kirjoitustasi olin ihan että ei ei ei eihän sen vielä pitänyt tapahtua! Silloin olit kyllä paljon ajatuksissani.
    Onnellisia päiviä tästä eteenpäinkin! :)

    ReplyDelete
  8. Anonymous9/12/2010

    Kiitos koskettavasta tarinasta. Hieman samanlaista kokeneena liikutuin kyyneliin. Hienoa, että uskallat jo rakastaa. Itse en ehkä vielä. Toivottavasti pian.

    ReplyDelete
  9. Voi että, itkuhan tässä tuli.
    Mutta ilmeisesti sekä äiti että lapsi on kunnossa kaikesta hurjasta huolimatta ja hyvä niin. Olette ansainneet vain hyvää tuollaisen jälkeen!

    ReplyDelete
  10. Muistan nämä kuvat, silloinkin katsoin niitä monta kertaa, uudestaa ja uudestaan, ja mietin, miten voimakkaita tunteita ne saavatkaan aikaan.

    ReplyDelete
  11. Anonymous9/12/2010

    Itkuhan tästä tuli.

    Mutta enpä toteakaan:
    1) Voi että olipa se pieni,
    2) Kyllä Suomessa on hyvä hoito, enkä
    3) Valitusta ja märinää.

    Vaan:
    1) Onnea!!! !!
    2) Tsemppiä
    3) Kerro jos voin joskus olla avuksi. Tulkaa käymään!

    Olen monesti muistellut sitä hetkeä, kun 2kk sairaalarumban jälkeen sain oman tytön omaan syliin, omaan kotiin, omaan yksityisyyteen, oman perheen keskuuteen, omaan rauhaan. Mikä onnen hetki!!

    2kk saturaatiokäpyskän seuraaminen ja sairaalaelämän tilnteet opettikin kantapään kautta hetkessä elämisen. Paljon siihenkin tarvittiin, että ei enää turhi tulevia murehdi, eikä menneitä märehdi, vaan nauttii juuri tästä hetkestä.

    T: Vanavedessä oman keskossopan maistellut ja osittain sitä yhä nieleskelevä Mintun äiti

    ReplyDelete
  12. Tarinanne kosketti. Kovaa. Nyt on vaikea löytää sanoja.
    Voimia urhealle perheellenne!

    ReplyDelete
  13. Alkoi sattua mahaan, kun luin tätä. En löydä sanoja, mitä kirjoittaa...

    Rankasta alusta huolimatta ihanaa, että teillä on hänet. Pieni poika.

    ReplyDelete
  14. Kuvat aukesivät lisää tarinasta niiden takana. Hurja ja `hieno` muisto elämänpolulle. Ja poika niin kaunis todella.

    ReplyDelete
  15. Anonymous9/12/2010

    pysähdyttävä tarina! Ihanaa että kaikki on nyt hyvin.

    ReplyDelete
  16. Kyyneleet silmissä luin...
    Todella raju alku uudelle elämälle.
    Toivon,että oma toipumisesi, henkisesti, on käynnissä.
    Kiitos kun kirjoitit tämän.

    ReplyDelete
  17. Ihanaa kun jaoit tämän, kiitos. Todella koskettavaa ja aivan mahtavia kuvia. Kaikkea hyvää teille!

    ReplyDelete
  18. Kiitos. Kertomus, jota on mahdoton lukea ilman kostuvia silmiä. Vertaistukea, kun itsekin käyn vielä läpi molempien lasteni syntymiä. Sinulla on hieno ja kiinnostava blogi muutenkin. Erityisesti valokuvasi. Hyvää ja kaunista jatkoa äidille ja koko perheelle.

    ReplyDelete
  19. Voi ei! :( Täytyy myöntää, itkin kuin luin tämän.

    Elämä on ihmeellistä.

    ReplyDelete
  20. Anonymous9/12/2010

    Voi apua. Niin uskomaton, niin koskettava teksti. Ja nämä kuvat ja niiden värit.

    Kiitos ihanasta blogista muutenkin.

    t. ALVA

    ReplyDelete
  21. Koskettavaa ja järkyttävää. Uskomattoman vahvasti olet pärjännyt tilanteen kanssa ja sen jälkeen, suuri hatunnosto siitä!
    Myös vaikean ja traumatisoineen synnytyksen läpikäyneenä voin kuvitella mitä olette käynyt läpi.

    ReplyDelete
  22. Hurja alku uudella elämällä!

    Tämmöinen vetää aina sanattomaksi. Kaikkea hyvää teille!

    ReplyDelete
  23. Vielä. Kuvat on niin liikuttavia. Tulee itku. Ja olen kai nähnyt niitä aiemmin jossakin..?

    ReplyDelete
  24. Simpukka9/12/2010

    Olen sanaton mutta silti haluan kiittää tästä kertomuksesta. Onnellisesta lopusta olen onnellinen.

    ReplyDelete
  25. Hurja ja koskettava kertomus; aikanaan jo kuvat kertoivat tarinaa voimakkaasti. Onneksi teillä on nyt kaikki jo paremmin ja pieni kasvaa hienosti.

    ReplyDelete
  26. Huh, kuulostaapa todella rankalta! Synnytykset eivät tosissaan aina mene niin kuin oppikirjoissa. Toivottavasti sairaalahenkilökunta kävi kanssasi tapahtumia läpi, eivätkä tapahtumat jääneet ikiajoiksi mieleen kummittelemaan.

    Oma esikoiseni syntyi hätäsektiolla (raskausviikkoja oli jo 40+2, eli ihan eri juttu kuin sulla) joulukuussa. Heräämössä fiilikset olivat juuri samansuuntaiset kuin mitä tekstissäsi kuvailit, ja pystysuuntaisten tikkien takia fyysinen toipuminen vei tosi pitkään. Minulla kävi kuitenkin tosi hyvä tuuri, ja sairaalahenkilökunta kävi kanssani moneen otteeseen läpi sitä, miksi synnytys meni niin kuin meni ja miksi päädyttiin hätäsektioon. Olen tosi onnellinen tästä. Ja tietty vauvasta, jolla onneksi oli kaikki hyvin.

    Välillä elämä heittelee rankasti. Toivottavasti teitä ei enää noin rankasti. Ihanaa syksyä!

    ReplyDelete
  27. Voi hyvänen aika, itku tuli. Älyttömän liikuttavaa ja koskettavaa.

    ReplyDelete
  28. Koskettava kertomus. Ihana, että jaoit sen meille muillekin! Hyvää puolivuotispäivää!

    ReplyDelete
  29. Olet rohkea kun jaoit tarinan meillekin. kiitos! Poika on kyllä nimensä ansainnut.

    ReplyDelete
  30. Anonymous9/12/2010

    Koskettava tarina. Itse olen kokenut samanlaisen päälle jääneen supistuksen, siitä seuranneen kiireellisen sektion, vasta toisella yrittämällä onnistuneen puudutuksen, viilto auki, ryöpsähtää verta, kohtu revennyt, lapsi viedään huoneesta, seuraan itse hereillä kun huone täytyy väestä... Myös minulle syntyi ihana poika, jonka kanssa kaikki hyvin. Huomattavasti paljon myöhemmillä viikoilla, mutta voin samaistua siihen, kun mikään ei menekään niin kuin oli ajatellut.

    Kuulin myöhemmin yhdeltä gynekologilta, että munkkilatinassa on tunnettu tuo päälle jäävä supistus. Se on luonnon tapa kertoa, että nyt kaikki ei ole kunnossa. Äidin vaisto kertoo sen, mutta minun kohdallanikaan ammattilaiset eivät aluksi ottaneet asiaa vakavasti.

    Kiitos, että kerroit tarinasi.

    ReplyDelete
  31. Hurja kokemus siulla, pojalla ja koko perheelle :´(
    Ja nuo kuvat, kun ensimmäisen kerran näin ne, myllersi mahassa ja mielessä, ja niin teki nytkin.

    ReplyDelete
  32. Uskomaton tarina. Olet siitä selvinnyt, ajattele. Ja ihana poika sylissä. Huh, vetää hiljaiseksi. Virtuaalihalaus!

    ReplyDelete
  33. Kyyneleitä täällä minäkin kuivaan. Onneksi olette jo pitkästi voiton puolella!

    ReplyDelete
  34. Kiitokset kaikille ihanista kommenteista. Kirjoitin synnytystarinan vasta nyt koska tunsin olevani siihen valmis. Jos olisin kirjoittanut aiemmin, siitä olisi tullut paatoksellinen ja luultavasti hoitohenkilökuntaa märehtivä avautuminen. Itse olen aina raskaana ollessani lukenut mielelläni toisten synnytyskertomuksia, niitä hyviä sekä huonoja kokemuksia. Ajattelin että ehkä tämä antaa jollekkin jotain. Ja ehkä omakin mieli hiukan puhdistuu kun saa jakaa tapahtuman joka sinä hetkenä mullisti elämän. Yllättävää kyllä kuinka siitäkin lopulta toipuu. Onnea on ollut tietenkin matkassa, koska tällä hetkellä kaikki hyvin. Eipä silti uskoisi kuinka monen mutkan, kahden elvytyksen, yhden leikkauksen ja muutaman ambulanssi reissun jälkeen saa vihdoinkin hetken hengähtää. Toivottavasti hengähdystauko jatkuu ja pitkään.

    ReplyDelete
  35. Anonymous9/12/2010

    Voimia. Täälläkin itkettää. Onneksi kaikki on nyt hyvin. Toivottavsti pysyisikin näin :)Kiitos kun jaoit kokemuksesi..
    mortillalex.blogg.se

    ReplyDelete
  36. sisu ja sen sisukas, ihana perhe. <3

    ReplyDelete
  37. Blogiton Tonton9/12/2010

    Kiitos. Sisua puolivuotiaalle/a Sisulle/a.

    ReplyDelete
  38. Liikuttava tarina. Muistan kuvat viime keväältä, huh. Ei tähän meinaa löytyä sanoja. Onnea puolivuotiaalle sisukkaalle pojallenne ja koko perheelle!

    ReplyDelete
  39. Koskettava tarina. Niin hurja alkutaival pienellä. Onneksi tällä tarinalla on onnellinen loppu <3

    ReplyDelete
  40. Kuvat koskettivat jo silloin aiemmin, tarinan kanssa liikkuttivat vielä enemmän. Kiitos näistä!

    ReplyDelete
  41. Anonymous9/13/2010

    Itkuun asti liikutuin. Odotan esikoistani. Onnittelut Sisulle. -Pauline

    ReplyDelete
  42. Voi miten liikuttavaa. Hurjan kokemuksen koitte, mutta onenksi loppu oli onnellinen.

    ReplyDelete
  43. Voimakas tarina ja kestää aikaa käsitellä. Itsekin edelleen, 8 kkn jälkeen käyn läpi pojan syntymän hetkiä, vaikka suht normaalisti edettiin. Ovat niin isoja asioita naisen elämässä. Uskalla hengähtää ja rakastaa!

    ReplyDelete
  44. Olin supistelujen takia sairauslomalla viime keväänä, kun Pisarapilvi-blogi meni yhtäkkiä hiljaiseksi ja sitten tuli nämä kuvat. Uskomatonta lukea nyt, mitä silloin todella tapahtui. Ajattelin silloin vain, että olet saanut upean pienen pojan, ja aloin yhä innokkaammin odottaa oman pienen poikani syntymää. Hänkin syntyi etuajassa rv:lla 35+2, mutta kovin paljon helpommissa merkeissä. Kiitos kun jaoit tarinan. Olet rohkea ja vahva nainen ja poikasi on pieni ja sisukas taistelija. Onnea puolivuotiaalle!

    ReplyDelete
  45. Ihan herkistyin tekstiä lukiessa. Paljon tsemppiä ja onnea pienestä ihmeestä.

    Tämä teksti on taas yksi todistus siitä, että opiskelen oikeaa alaa.. :)

    Niin, ja ihanaa että päätit jatkaa bloggailua, tämä on yksi parhaista!

    ReplyDelete
  46. Kiitos koskettavan tarinan jakamisesta ja kaikkea hyvää perheellenne! Onneksi pienet ihmisenalut ovat niiiiin sisukkaita ja elämänhaluisia. :D

    ReplyDelete
  47. what an amazing story! Thank you for sharing something so personal through words and images. So pleased to see it with a happy ending. You have a beautiful son!

    ReplyDelete
  48. Koskettava kertomus, todella herkkiä kuvia. Takana taatusti voimia vaatinut puoli vuotta. Onnea ja iloa tulevaisuuteen, olkoon ne helpompia kohdata. Kiitos kokemuksesi jakamisesta.

    ReplyDelete
  49. Kuinka kauniisti kirjoitatkaan!

    ReplyDelete