12.3.2010

Olin ollut sairaslomalla jo hetken supisteluiden vuoksi. Raskausviikkoja oli 29+3 Edellisenä iltana huomasin kuitenkin vuotavani verta. Hätäännyin. Näinkö tässä taas käy. Soitin Kätilöopistolle. Pyysivät seuraamaan tilannetta. (niinkuin aina) Seuraavana aamuna tuli vanhaa verta, vuoto kuitenkin lakkasi saman tien.

Lepäsin koko päivän ja nukuin kello yhteen saakka. Nousin ja menin suihkuun. Puin päälle ja sitten se alkoi. Kova kuukautiskipu iski. Verta ei tullut. Tämä oli supistus. Kun se oli kestänyt jo viisi minuuttia tilasin taksin, jonka jälkeen soitin kättärille sekä miehelleni. Supistus ei mennyt ohi koko matkan aikana. Tärisin. Ajattelin että joudun vuodelepoon raskauden loppuajaksi.

Saavuin paikalle ja minua seisotettiin odottamassa. Kyynelet valuivat pelosta. Kun hoitaja löysi paperini hän vei minut huoneeseen lepäämään ja laittoi käyrään. Hän kysyi että supistaako? Kyllä, vastasin, mutta ei nämä varmaan mitään synnytys supistuksia vielä ole. Hoitaja tarjosi kipulääkettä, mutta kieltäydyin. Käyrälle ei piirtynyt minkäänlaisia supistuksia, aavistin silti pahinta. Kun vihdoin pääsin lääkärin luo en enää kyennyt pidättämään itkua. Kerroin että outo jomotus ei lähde pois ollenkaan ja sitä on nyt kestänyt kohta tunnin. Reisiä vetää ja polttelee ja alavatsaa ja selkää särkee. Lääkäri oli kiireisen oloinen. Menin tutkimuspöydälle. Jalat tärisivät. Lääkäri katsoi.

-Kalvorakko, älä liiku, ÄLÄ YHTÄÄN LIIKU, lapsi syntyy nyt, pitää mennä Naistenklinikalle, se on niin pieni! Pahoitteleva ilme kasvoillaan hän tarrasi puhelimeen ja juoksi soittamaan ambulanssia ja hälyttämään hoitajat paikalle.

Yht´äkkiä sain piikin ja toisenkin. Vaatteeni riisuttiin ja puettiin kaapuun. Minut laitettiin makaamaan pää alaspäin sairaalasänkyyn. Kuin taika iskusta olinkin tärkeä ja sanaani uskottiin, uskottiin että minulla on supistus eikä mikään `se kuuluu asiaan` jomotus. 

Ambuanssi matka kesti ikuisuuden, meinasin oksentaa.

Oli kulunut puolitoistatuntia siitä kun kotoa lähdin. Olin Naistenklinikalla ja lääkäri tutki. Olet täysin auki, mutta lapsi on väärässä asennossa. Yritetään pitkittää mahdollisimman kauan että kortisoni ehtii vaikuttamaan lapsen keuhkoihin, lääkäri sanoi ja lähti.

Kalvorakko ei ollut puhjennut. Sanoivat etten saa nyt yhtään pinnistellä tai ponnistella, että välillä luonto tarttuu peliin ja lopettaa supistukset. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaikka sain estolääkettäkin. Lääkäri kävi taas, toinen lääkäri tällä kertaa mukanaan. He sopivat että ellei yöllä lähde syntymään niin aamulla synnytys alateitse mikäli vauva kääntyy ja muuten sektio. 

-Ai että koko yön nyt yritän olla ponnistamatta vaikka kokoajan ponnistuttaa...no saiskos vaikka epiduraalin sitten? Ja sainhan minä. Se vei ponnistuksen mukanaan, enää jäi jäljelle pelko ja suru.

Seuraavana aamuna tuli iso joukko ihmisiä huoneeseen pikkuinen monitori mukanaan. Yksi tutki alapään, toinen tutki puolivälin ja kolmas tenttasi yläpäältä asioita. Vauva oli yön aikana kääntynyt pää alaspäin, mutta hänellä oli kädet pään päällä. Synnytys päätettiin kuitenki käynnistää puhkaisemalla kalvorakko kello kymmenen ja yrittää synnytystä normaalia reittiä, koska aiempia synnytyksiä oli jo kaksi.

Tapahtuma oli nöyryyttävin kokemus ikinä. Paikalla toista kymmentä ihmistä. Kaikki tervehtivät ja esittelevät itsensä. Minä makaan sängyssä pää alaspäin ja jalat ylös sidottuina. Itken ja tärisen. Jalat eivät lopeta tärinää ja tärinä leviää koko kehoon. Pitääkö mun muka ponnistaa jalat koti kattoa ja  pää alaspäin? Tää on luonnotonta! (se siitä synnytysjakkarasta ja vesialtaasta) Lääkäri puhkaisee kalvorakon ja kuulen kuinka lapsivesi lorisee lattialle. Napanuora luiskahtaa esiin. Lääkäri yrittää pidellä lasta sisälläni ja samalla kaksi hoitajaa runnovat mahaani yrittäen kääntää vauvaa. Nyt on tehtävä kiireellinen sektio. Minulle annetaan lisää epiduraalia. Anestasia lääkäri möhlii ja letkut on jumissa. Lääkärit ja hoitajat tiuskivat toisilleen. Tajuan kyllä vähemmästäkin että nyt on tosi kyseessä.  Minua käännellään ja letkut saadaan vetämään. Epiduraali ei ala kuitenkaan vaikuttamaan tarpeeksi nopeasti ja vauvan sydänäänet lähtevät jyrkkään laskuun. Nukutus! Hätäsektio! Nyt lasket kymmeneen.....

.....herätys.....herätys.....Avaan silmäni ja tajuan jälleen missä olen. Miten vauva? Kuoliko se? Onko Vauva elossa? Kyselen ja kukaan ei vastaa, sanovat vain että isä kertoo sitten kun tulee. Erään omahoitajani ilme on kuoleman vakava. Alan itkeä ja luulen vauvamme kuolleen.

Heräämössä saan kuulla että vauva on elvytetty ja viety teholle. Mieheni on hänen luonaan. 

En tunne jalkojani. Kurkkaan peiton alle ja samalla huomaan niitit vatsallani. Navasta alaspäin pystysuora viilto. 

Kun mieheni tulee, on hänellä mukanaan kuva pienestä pojastamme. 1320g. Ihana poika. Ihan veljensä näköinen. En ehdi kauan ihastelemaan kun minut siirretään synnyttäneiden osastolle, huoneeseen jossa ei ole vauvoja. Tunto palaa nopeasti jalkoihin ja vartaloon. Miten kävely voi olla näin hankalaa, mietin, ja yritän saada itseni pyörätuolin kyytiin. Tahdon nähdä pikkuisen vauvamme. Yritän kaikin voimin istua pyörätuolin kyydissä, kunnes huimaa ja oksennan. Alan itkeä. Huomenna teen kaikkeni ja näemme varmasti, sen lupaan.